Sunnuntailounas ja jälkkäriksi laxoberonia ja detoxlientä

Tiedättekö sen tunteen, kun tuntuu että kaikki alkaa mennä huonompaan suuntaan, suunta takaisin lähtöpisteeseen.
Tänään olen syönyt vain lounaan (buffetista). Hain lisää. Ahdisti. Hain jälkiruoaksi juustokakkua. Ahdisti vielä kahta pahemmin. Tuli jopa niin huono olo täydestä olosta, että mietin vaihtoehtoa käydä vessassa tyhjentämässä kroppa kaikesta siitä sonnasta mitä tulikaan syötyä. Ahdistusta lisäsi vielä se, että viereisessä pöydässä istui 2 tyttöä joiden kropat oli kuin suoraan jostakin lehden kannesta. Niin täydelliset. Lapaluut törrötti, korkeat farkkushortsit istuivat kuin nakutettu, jalat oli pitkät ja laihat kuin gasellilla... Silti nämä tytöt hakivat monta kertaa lisää ruokaa, ja toisen tytön jälkkärilautanen oli kyllä näkemisen arvoinen. Varmaan 10 erilaista pientä kakkupalaa. En edes halua tietää menikö tyttö syönnin jälkeen vessaan tyhjentämään tuon kaiken, vai pysyykö hän oikeasti niin hoikkana tuollaisella syömisellä! Kateellinen ja ahdistunut ainakin olin!
Vielä tälläkin hetkellä mun maha muistuttaa lähinnä juuri poksahtamaisillaan olevaa ilmapalloa. Lounaan jälkeen menimme "vierien" vielä terassille muutamille. Ahdistus vaan kasvoi ja kasvoi, keksin selityksen ystävilleni ja lähdin kotiin.

Nyt olen tunnin verran ollut kotona. Ottanut 5 laxoberonia, ja aloittanut sen DETOX-kuurin. Vettä olen juonut varmaan 2 litraa, jotta kaikki se ruokamäärä lähtisi liikkumaan kropassani.
Haluan salille, mutta sali on kiinni. Haluan laihtua, mutta itsekuri ei vaan ole niin vahvalla pohjalla tällä hetkellä, että se onnistuisi. Mutta kun nyt aloitin tuon puhdistuskuurin, mä aion myös noudattaa sen vaatimia ehtoja, jotta todella se toimisi. Eli en juo kahvia, (alkoholia), tupakat jätän ihan minimiin, hiilareita en syö lähes ollenkaan.
Aion elää hedelmillä, salaatilla, lohella, avokadolla, vedellä. Seuraavat 3 viikkoa! Saa nähdä mikä on tulos tämän ajan jälkeen. En voi, enkä edes HALUA ottaa lähtöpainoani, koska olo on mitä lihavin juuri nyt. Enkä edes omista sitä samperin vaakaa, varmaan täytynee käydä huomenna ennen töitä anttilasta semmoinen hankkimassa.

Laitoin äsken viestiä muutamallekin ystävälleni ahdistuksestani.
Toinen ymmärtää paremmin kuin hyvin, koska hän itse kamppailee syömishäiriön kanssa. Onneksi tässä maailmassa on olemassa ihmisiä, jotka oikeasti ymmärtää just eikä melkein, miltä tuntuu kun on vetänyt kamalan ruokaähkyn, se sen jälkeinen ahdistus.

Syömishäiriö on niin turvallinen vaihtoehto, siinä on hyvä olla. Terveenä oleminen ehkä pelottaa. Mitä jos lihonkin yht´äkkiä 5 kiloa. Siinä sitä sitten mennään, ryhävalas ilmottautuu!

Älkää ihmiset käyttäkö laxoberoneita tai muita laksatiiveja, ne ei oikeasti tee hyvää ellei todella niitä tarvitse! Mulla tulee aina aivan kamala olo kun olen muutamankin pillerin ottanut. Tällä hetkellä en tiedä oksettaako mua, vai kuvittelenko vain. Maha on ainakin turvonnut ilmapallon kokoiseksi.
Muutenkin musta tuntuu, että oon lihonut. Käsivarret näyttää ihan hirveiltä, alavatsa roikkuu kuin löllyävä meduusa. Reidet on istuessa kuin kattoon heitetty räiskäle.

Mietin myös tuossa pari päivää sitten yhtä asiaa, nimittäin hoitoani Ulfåsassa. Tammikuussa 2013 aloitin hoitoni kyseisessä "laitoksessa". 1½ vuotta olen ollut hoidossa. Politapaamisia, osastojaksoja, ryhmäterapioita, ravitsemusterapeutti käyntejä, laboratoriokokeita, sydänfilmejä... Onko hoito auttanut mua? Ei ja joo... No ilman Ulfåsaa mä luultavasti olisin mullattuna hautausmaalla, vaikea sanoa miten asiat olisi menneet. Ulfåsassa olen saanut kyllä suunnattomasti apua alan asiantuntijoilta, he ymmärtävät. Ateriasuunnitelmat on auttaneet aina välillä, en edelleenkään niitä mieluusti käytä, sillä tunnen ateriasuunnitelman ruoista, joita tulisi syödä vain vaikeuttavan syömistäni entisestään.
Parantuminen on oikeasti vain itsestään kiinni, kukaan lääkäri tai sairaanhoitaja ei voi parantaa ketään, vaan se kaikki täytyy lähteä omasta halusta parantua ja näyttää keskisormea syömishäiriölle. Ajoittain mulla on tämä parantumis motivaatio, mutta juuri nyt kaikki tuntuu vähän turhalta. Koska mulla tämä syömishäiriö on ollut jo niin kauan, niin tuntuu ettei tämä vaan millään ja koskaan lähde pois musta. En halua elää tämän kanssa kuitenkaan loppu elämääni!
Oon aivan äärettömän kateellinen kaikille niille, joilla ei ole elämässään minkäänlaisia mielenterveysongelmia, ihailen heidän elämäänsä. He senkun voivat nauttia elämästään. En toki väitä etteikö ihmsillä olisi vaikeita hetkiä elämässään, mutta elämä ilman masennusta tai syömishäiriötä on varmasti niin ihanaa. Mä olen vain pikkutyttönä sen saanut kokea, enkä siitä ajasta oikeasti muista mitään! Haluaisin muistaa, haluaisin elää niitä onnellisia hetkiä lisää ilman tätä painetta omaa kroppaa kohtaan. Ehkä vielä jonain päivänä mä olen onnellinen!